MINÄ PIDÄN SINUSTA HUOLTA KUNNES SINÄ TIEDÄT TARPEEKSI PITÄÄKSESI MINUSTA HUOLTA

                                                                                                                                                                    Artikkelit    Etusivu

                             


 

KOKOAMINEN Osa 1 Johdanto

Tässä, pienen artikkelin sijaan neliosaiseksi sarjaksi paisuneessa aiheessa, tulen käsittelemään kokoamista, niin kuin minä sen olen ymmärtänyt. Hevosten ja kirjallisuuden ohella on ratsastukseeni syvästi vaikuttanut Leena, joka tien noustessa pystyyn on kannustavasti ohjannut oikeaa suuntaa kohti ja antanut rakentavaa kritiikkiä sekä luonut uskoa itseeni. Tie on aukaistu mutta matka jatkuu yhä...

Osa 1. Johdanto
Osa 2. Maasta tapahtuva koulutus
Osa 3. Hevosen pehmentäminen
Osa 4. Kokoaminen

Tarkoin varjeltua sisäpiirin tietoa, suuri salaisuus. Sen pitäisi ikään kuin putkahtaa esiin, kun hevonen on oikein ratsastettu. Se tehdään itse mutta ei kerrota tai kerrotaan mutta ei tehdä itse. Ratsastusmaailman tabu asia, jota kukaan ei sano ääneen; myötääminen todella tarkoittaa sitä, että myödätään.
Se onnellinen joka sen keksii, pääsee aimo annoksen eteenpäin, ratsastajan usein ollessa onnellisen tietämätön mitä itse asiassa tapahtuu. Missään ei lue niin! Painettu sana on totuus, näin olemme pienestä pitäen oppineet. Muoto, kokoaminen, peräänanto, niin rakkaalla lapsella on monta nimeä, kuitenkin tämä suljettuihin kansioihin luokiteltu asia on pikku juttu, jos tiedetään mitä haetaan, mitä tehdään ja milloin tehdään mitäkin. Meidän tehtävä on auttaa hevosta oppimaan ja löytämään se ja sehän ei onnistu jos hevoselle ei kerrota milloin se tekee oikein. Olennaisen tärkeitä ovat myös valmistelevat harjoitukset, jotta hevoselle olisi niin psyykkisesti kuin fyysisestikin mahdollista kulkea pehmeässä muodossa, kantaen itseään ilman ratsastajan apua.

Oppimisen ilo

Kootussa muodossa kulkeminen on erittäin raskasta hevoselle (yritä itse juosta hitaasti, polvet korkealle nostaen). Sitä pitäisikin aluksi pyytää askel, toinen ehkä kolmas, jonka jälkeen päästetään hevonen kokonaan ratsastajan vaikutuksesta laskemaan päätään, venyttämään kaulaansa ja rentoutumaan. Tällöin tapahtuu fysiologisesti tärkeitä asioita mm. sydän pääsee pumppaamaan verta lihaksistoon, jotta sillä olisi edes mahdollisuus voimistua.
On tärkeää ettei hevosta väsytetä lihaksistoltaan sen kummemmin kuin mieleltäänkään, koska kummassakaan tapauksessa, väsynyt ruumis niin kuin ei mielikään, jaksa oppia eikä iloita oppimastaan. Harjoitusten täytyisikin olla yhteinen leikki josta aika loppuu kesken. Lopetetaan ennen kuin tuntuu että nyt voisin lopettaa, jotta kummastakin tuntuisi, että olisin vielä voinut jatkaa. Ratsastuksen täytyy olla hauskaa sekä ratsastajasta että hevosesta.
Ristiriitatilanteet syntyvätkin helpoimmin kun sekä ratsastaja että hevonen väsyvät. Kun hevonen väsyy ja tekee virheitä, ratsastaja koventaa otteita (monenkirjavasta apuväline varastosta puhumattakaan). Kierre on valmis. Ratsastaja puskee, vääntää ja kiskoo niin että verisuonet pullistuvat ohimoilla ja ratsastajan lihaksisto sen kuin kasvaa...
Tuskin voin turhaan ja liikaa painottaa että olemme tekemisissä mielen kanssa, mielen joka tuntee mielihyvää, kipua, oppii ja iloitsee myös onnistuessaan.

Pienin askelin

Hevosen opettaminen on kuin lapsen opettamista. Lapsi joka ei vielä osaa syödä itse, opetetaan, autetaan lasta. Ensin opetetaan ottamaan lusikka käteen, sitten viemään se oikeaan osoitteeseen eli suuhun. Jos tämä ei heti onnistu, emme anna lapselle selkään ja katsota sitten "no, onnistuuko se nyt?" Jos taas lapsi syö sormin suoraan lautaselta, hyvä juttu! Ollaan ainakin oikeilla jäljillä, annetaan hänen toteuttaa itseään ja kokea oppimisen iloa, syödä ihan itse. Kaikessa hiljaisuudessa pestään lapsi, lattia, syöttötuoli ja pöytä. Paras mittari onnistuneesta suorituksesta on hevonen itse. Jos hevonen on rauhallinen ja levollinen harjoitusten jälkeen, oikeaan suuntaan ollaan menossa.
Lajiin katsomatta kaikki pyrkivät samaan, mahdollisimman herkkään ja kevyeen hevoseen. Kokoamisaste taas riippuu hevosen rakenteellisista ominaisuuksista ja mitä hevosella ratsastetaan. Mitä suurempi kokoamisaste, sitä enemmän se vaatii tasapainoa.
Pleasuressa halutaan matalaa muotoa, niska suurin piirtein säkän korkeudella, arabi hieman ryhdikkäämmin niin että korkein kohta on kämmenen pituus niskasta. Horsemanshipissä saa olla hieman korkeampi muoto, kun taas reining hevosen tulee olla täydellisessä tasapainossa, kantaen itsensä ilman ratsastajan minkäänlaista apua, myös pään asento on vapaampi. Kouluhevosilta vaaditaan tahtia ja tasapainoa, niska korkein kohta ja kulkemista luotiviivassa ja erittäin korkeaa koottua muotoa. Äärimmilleen koottu hevonen ei parhaimmillaankaan jaksa mennä siinä kovin kauan.
 

Lihakset

Jotta hevonen pystyisi kantamaan ratsastajan selässään ja suoriutumaan liikkeistä, joita siltä pyydämme sille täytyy rakentaa siihen lihakset. Hevonen joka ei kanna itseään on etupainoinen ja kantaa ratsastajan jaloillaan, jonka seurauksena voi olla esim. notkoselkä. Hevosta ei ole luotu ratsuksi, vaikka mielellään niin ajattelemmekin. Olemme ottaneet sen luonnosta omaan käyttöömme, joten vastuu hevosen hyvinvoinnista on meidän käsissämme. Hevonen on rakennettu siten että sen etujalat ovat kiinnittyneet ainoastaan lihaksilla ja jänteillä kun taas takajalat kiinnittyvät suoraan rungon luustoon. On siis luonnollista ajatella että painoa viedään enemmän takaosalle, koska siellä sijaitsee hevosen voimanlähde. Kun hevosta kootaan, sen askel hidastuu ja lyhenee, takaosaa viedään enemmän vartalon alle, selkä pyöristyy ja etupää kevenee jonka seurauksena paino menee enemmän takajaloille. Kun hevonen myötää niskastaan on sen helppo pyöristää selkänsä ja käyttää kaikkia lihaksia tasaisesti liikkumiseen ja ratsastajan kantamiseen. Muodossa kulkeminen vaikuttaa myös moneen muuhun asiaan positiivisesti, sen on helpompi kulkea ratsastajan alla ja vastaanottaa pienimmätkin signaalit joita ratsastajan vartalo lähettää, ja myös suoriutua paremmin liikkeistä joita siltä pyydämme. Itse asiassa hevonen on haavoittuvaisimmassa olomuodossaan. Se ikään kuin antaa periksi, myötää ja jää kevyesti kulkemaan ratsastajan kanssa. Miten se opetetaan hevoselle ja kuinka kauan tarvitaan aikaa? Riippuu tilanteesta, hevosyksilöstä ja ratsastajasta, kuinka hyvä ajoitus sinulla on. Kuinka nopeasti pääset kertomaan hevoselle sen tekevän oikein. Joskus siihen menee minuutti, joskus pari päivää, viikko, kuukausi ehkä vuosi. Itse aloitan opettamisen  maasta käsin ja etenen  siitä eteenpäin tilanteen suomien mahdollisuuksien mukaan!, ottamalla huomioon kuinka paljon hevonen pystyy vastaanottamaan kerralla. Myös valmistelevat harjoitukset ratsain ovat äärimmäisen tärkeitä hyvän lopputuloksen aikaansaamiseksi. 
                                                                                                                                                                                        

Suoruus ja pehmeys

Voidakseen kulkea pehmeässä muodossa, nojaamatta mistään ratsastajaan, hevosen tarvitsee olla suora ja pehmeä niskasta, kaulasta, lavoista, kyljistä ja takaosasta eli koko ruumiistaan. Jos hevonen on jostain kohdasta tiukka tai jännittynyt se viettää aina siihen suuntaan. Yksinkertaisesti hevosesta pyritään saamaan notkea, pehmeä ja vastaanottamaan sen paineeseen myötäämällä ja pehmenemällä, oli se sitten kohdistettu mihin hyvänsä. Hyvä olisikin aloittaa tutuilla ja turvallisilla jutuilla niin kotona kuin kisoissakin ja muistaa että lämmittelyn tarkoituksena on saattaa hevonen vastaanottavaiseen mielentilaan niin ruumiillisestikin kuin henkisestikin. Harjoitukset tutuista liikkeistä huolimatta olisi syytä tehdä vaihtelevissa kuvioissa ja askellajeissa. Ympyrä, eteenpäin, pienempi ympyrä samaan suuntaan, suoraan, kaarretaan eri suuntaan jne. Käynti, ravi, käynti, laukka, käynti jne. Tarkoituksena on säilyttää hevosen mielenkiinto ja huomio, se ikään kuin rupeaa kysymään "minne nyt?" Toisin sanoen on enemmän valppaampi huomioimaan ratsastajaa.

Taipuisuus

Asioiden käydessä liian vaikeiksi palataan aina perusasioihin joko maasta käsin tapahtuvaan koulutukseen tai tilanteesta riippuen ratsain suoritettaviin taivutteluihin, joita itse kutsun kotoisasti yhdellä sanalla supplines juttuihin, koska en parempaa suomalaisvastinetta ole vielä keksinyt ja tämä sana kuvaa hyvin yhdellä sanalla, kuinka hevosesta tehdään pehmeä, notkea, taipuisa vastaamaan pieniin apuihin herkästi, samalla pysymällä suorana. Epäonnistumisia ei tule kuitenkaan pelätä sillä juuri niiden kautta oppii yleensä eniten. Pitää muistaa että olemme tekemisissä mitä anteeksiantavaisimman ja mukautuvaisimman eläimen kanssa, ryhdytään vain tekemään, jolloin tulee edes tilaisuus oppia. Totuushan on että hevonen tekee mielestään aina oikein, se vain reagoi ratsastajan apuihin niin kuin se ne ymmärtää ja niin kauan kuin suutut hevoselle, hevonen ei tiedä että ratsastaja tahtoi jotain aivan muuta. Itselleni kävi tässä taannoin niin, kun opettelin laukanvaihtoja nuoren Vihtorini kanssa, se tarjosi useasti minulle ristilaukkaa varmaankin ihmetellen, että mitähän tuo emäntä nytkin ajattelee kun pyytää menemään näin kummallista askellajia? Missään vaiheessa Vihtori ei tiennyt tekevänsä eri juttua mitä minä olin ajatellut vaan päättäväisenä ja keskittyneenä harjoitukseen otti aina uuden ristilaukan huulet törröllään ja oli ilmeisesti hyvinkin tyytyväinen itseensä kun pystyi tämän ristilaukankin antamaan minulle tuosta vaan...joten mitään vahinkoa ei tapahtunut, voin vain jälkeenpäin todeta että sinä päivänä me harjoiteltiin ristilaukkoja sillä minun painoni oli sisäpuolella joten viesti oli selvä "älä vaihda takaa mutta vaihda edestä". Niinpä jatkan hiukan kuivaharjoittelua ja sitten taas kokeilemaan.   
             

Tukea tarvittaessa

Vaikka ratsastuksen filosofia olisikin hallussa, tämä ei tarkoita ettei mitään koskaan tulisi tehdä, luullaan kaiken häiritsevän hevosta. On kuitenkin aikoja jolloin näin onkin, mutta on myös aikoja jolloin reilua ja asianmukaista on selventää hevoselle kuinka sen tulisi mennä ja mitä me siltä haluamme, ettei hevosen tarvitsisi arvailla sitä. Apujen tarkoitus on auttaa hevosta löytämään se oikea ratkaisu ei pakottaa siihen. Niin kauan kun hevonen ei mene niin kuin haluamme, se kertoo vain meille, ettemme ole tehneet työtämme vielä loppuun, emmekä tarpeeksi. Ratsastajilla jotka haluavat ratsastaa nätisti hevosiaan, tulee usein ongelmaksi se etteivät he uskalla ottaa suusta enää ollenkaan, toinen asia on se, että pohkeet ovat kilometrin kaukana kyljistä ja ratsastajalla näin ollen ainoa kontrolli istunnan lisäksi on niillä löysillä ohjilla, joilla joutuu sitten tekemään sitäkin enemmän. Kyllä, tähän kyllä pyritään, mutta ei ihan vielä. Niin kauan kun hevonen tarvitsee apua, niin kauan sitä autetaan. Sitten kun se ei tarvitse kuin pelkän ajatuksen, se on valmis. tämä johtavilla otteilla ohjaaminen ja kylkien boikotointi ei tule kuitenkaan onnistumaan jos halutaan pitemmälle, vaikkakin se on verraton tapa opettaa alussa seuraamaan kättä ja ratsastaja oppii olemaan yhtämittaisesti puristamatta kyljistä. Eli pitää muistaa että ratsastajan ja hevosen suhde on muuttuva. Kun vaatimustaso nousee tulisi jalkojen levätä hevosen kyljillä, ilman että niitä viedään sisään tai ulospäin, jalkojen tulisi olla suoraan ratsastajan alla, ei edessä eikä takana. Kun tarvetta ilmaantuu niitä tulisi myös käyttää, kun taas hevonen reagoi paineeseen ja pehmenee eli väistää sitä, paineen vaikutus tulisi lakata välittömästi, jotta herkkyys säilyisi. Tämä vaatii hyvää ajoitusta ratsastajalta. Kuinka nopeasti pääset kertomaan hevoselle että se teki oikein, sitä enemmän sillä on syytä reagoida uudestaan. Kun taas pohjetta käytetään ja mitään ei tapahdu, sitä ei ole syytä jatkaa vaan herkistää hevonen reagoimaan toivotulla tavalla jollakin muulla tavoin, ettei kävisi niin että hevonen pehmeästi ratsastaen säkitetään menestyksellisesti pohkeelle, joka ei sitten merkitse mitään. Tosin pohjetta voi myös käyttää liian voimakkaasti, jolloin seurauksena on vain hevosen jäykistyminen ja pukkaaminen vastaan, joten ainoa mihin hevonen on keskittynyt on epämiellyttävän käskevän puristuksen torjuminen. Pohjetta tulisikin käyttää kuin houkutellen, kutsuen. Omasta mielestäni jaloissa kaikkein vaikuttavin apu ei ole kuitenkaan pohje vaan lonkka ja reisi.

Mielikuvat

Ennakkoluulottomuus ja uskallus ovat suureksi hyödyksi ratsastaessa ja opetellessa uusia asioita. Tulen aina vain vakuuttuneemmaksi siitä, kuinka mielikuva halutusta liikkeestä panee vain vaikuttamaan oikein. Asiaa vielä auttaa jos ratsastaja näkee millaiselta liikkeen tulisi näyttää, mihin pyritään. Muutamia päiviä sitten olin  erään ystäväni kanssa virkistävällä juhannusyö ratsastuksella maastossa ja minä ja minä vain tein edellä ja hän perässä aina traverista counter bendingiin. Eikä se tuottanut hänelle sen kummempia vaikeuksia vaikkei hän niitä ennen ollut tehnytkään. Asioilla on taipumus muuttua hankalaksi jos niitä liikaa yrittää tehdä. Pää vain tuonne ja takaosa tuonne ja ratsastaja vain löytää paikan mistä vaikutus saadaan aikaan. Eihän takaosaa siirretä mistään nappulasta vaan siitä kohtaa mistä sen halutaan taipuvan! Avuista sanoisinkin että käytä mitä apuja vaan saadaksesi liikkeen aikaan ja mitä vähempi tarvitset sitä parempi, luultavasti huomenna tarvitset vielä vähemmän. Eri asia on sitten että hallitsee oman ruumiinsa. Hevosen tulisi kokoajan pysyä ohjien välissä, ilman että sen täytyy nojata ratsastajaan sisältä tai ulkoa. Jos taas niin käy, jaloilla siirretään hevonen takaisin ratsastajan alle, ohjien väliin. Ympyrä on hyvä paikka tarkistaa missä mennään. Jos hevonen työntää lapaa sisälle päin, se yksinkertaisesti siirretään takaisin paikalleen sisäpohkeella. Jos taas ulkolapa vie ulospäin siirretään se takaisin paikalleen ulkopohkeella. Kun hevonen on taas ratsastajan alla, ohjien välissä, rentoudutaan ja annetaan hevosen mennä, (muista että jos etuosa viettää vasemmalle voit olla varma että takaosa viettää oikealle, tällä tavalla hevonen tasapainottaa itseään jotta pysyy pystyssä). Tärkeintä onkin että emme jää pitämään hevosta varmuuden vuoksi vaan annetaan sen tehdä virhe, viedään se nätisti takaisin, ennen pitkää se jää siihen minne sen haluttiin jäävän. Aina kun se on siellä missä halutaan, siihen ei vaikuteta, se on paras palkitseminen hevoselle.
 

Hitaasti edeten

Teitpä sitten mitä hyvänsä, treenaus mieliala on hyvä jättää naulakkoon. Ei jäädä jankkaamaan asioita kuntoon kerralla, vaikka ne eivät täydellisesti tänään onnistuisikaan. Huomenna ne menevät taas vähän paremmin, mihinkään ei ole kiirettä. Yhdellä kertaa ei voi ratkaista kaikkia asioita, vähän sitä ja vähän tätä - ja se riittää. Pyydetään askel ehkä kaksi ja jatketaan eteenpäin. Asioita tarvitsee kumminkin tehdä, jotta pääsee eteenpäin, olohuoneen sohvalta ei voi opetella ratsastamaan, tosin jokaisen oma asia on mitä haluaa ja miten paljon. Liikkeitä voi käydä päässään läpi, joten ei tarvitse käydä niitä läpi niin monta kertaa hevosen selässä, että ne selvenisivät itselle ja hevosen ei tarvitse kyllästyä. Ihmisen pää on täynnä liikeratoja ja asioita huomattavasti helpottaa, jos liikkeet ovat meille jo selvät kun istumme hevosen selkään. Itse monesti nukahdan esimerkiksi laukanvaihtoon ja hyvällä tuurilla näen vielä untakin siitä, joten harjoittelen ikään kuin vähän extraa, hevosia rasittamatta. Nuorella hevosella ratsastuksen ei tarvitse kestää kuin kymmenisen minuuttia ja se on hyvä päättää kun jokin asia onnistuu hyvin. Sama pätee myös vanhempaan hevoseen, 20 - 30 minuuttia riittää hyvin. Maastot on hyvä paikka pitää hevonen kunnossa pitemmillä ratsastuksilla. Itse asiassa on helpottavaa tietää että ei tarvitse tunti tolkulla lähteä harjoittelemaan saadakseen hyvän omatunnon, varsinkin koska suurin osa ihmisistä on enemmän tai vähemmän kiireisiä ja kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että se itse asiassa vie enemmän eteenpäin kuin loputtoman pitkät, tunnit, jonka jälkeen takapuoli on vastassa talliin mennessä. Paljon kivempi on mennä talliin jos hevoset odottavat että sieltä se meidän kaveri tulee,  joko mennään taas?   

Kuvat: Johanna Poutanen

Alkuun