MINÄ PIDÄN SINUSTA HUOLTA KUNNES SINÄ TIEDÄT TARPEEKSI PITÄÄKSESI MINUSTA HUOLTA

                                                                                                                                                                    Artikkelit    Etusivu

 


                                                           Suloisen Sulevin tarina


Sulevi, vaikka vuosia on kulunut sinun muutamia kuukausia kestäneestä elämästä, minun on vieläkin vaikea kirjoittaa sinusta. Nytkin kyyneleet tulvahtavat silmiini.
Olen kiitollinen siitä vähästä ajasta jonka olit luonamme, sillä opetit minulle paljon tärkeitä asioita. Kuten sen, että vaikka me kuinka teemme kaikkemme emme voi aina onnistua ja silti sitä edeltävä työ oli yrittämisen arvoista. Toit paljon ihmisiä yhteen vain oman tilanteesi vuoksi. Näytit minulle hevosen silmin, kuinka suurenmoinen minun mieheni on. Hän kuntoutti sinua kuukausikaupalla, kun meidän naisten voimat ei siihen riittänyt. Tuntikausia Raimo istui olkipaalulla kannatellen sinua ja vahvistaen kävelyrefleksiäsi vain koska hän tiesi sen olevan minulle tärkeää.
Sinua kävi hoitamassa, auttamassa ja kannustamassa ystäviäsi ja asiantuntijoita ympäri Suomen.

Olit hyvinvoiva onnellinen kahden kuukauden ikäinen varsa, syntynyt syyskuun 18. päivä.
Syksyn pimeydessä, hakiessamme hevosia laitumelta, näkyi aina valkoinen leveä laukki otsalampun valossa kun laukkasit niityn perältä ensimmäisenä. Muistan kuinka vettä oli kerääntynyt selkääsi, kahden valtavan selkälihaksen keskelle. Kuinka seisoit hiljaa paikallasi, kun sinua puhuttelin ja siirryit mukana sitä mukaa kun minä siirryin.

Marraskuun 22:es päivä, kun lumi oli jo maassa, olit hypännyt ojan yli toiselle puolelle ja jäit aitanaruista kiinni ojaan. Olit istunut omien takajalkojesi päällä 15 asteen pakkasessa, kunnes Janitan viedessä päiväheiniä, hän huomasi että jotain on hullusti. “Sulevia ei näy ja Typykkä käyttäytyy oudosti!” me lähdimme kiireellä ja löysimme sinut. Onnistuimme irrottamaan sinut viimein ja tuomaan talliin, mutta takajalkasi eivät reagoineet enää millään tavalla, lämpötilasi oli löytö hetkellä 32,4.

Emme tienneet mitä oli tulossa. Yhdessä koko joukon kanssa ihmisiä hieroimme sinua lämpimäksi aste kerrallaan, eläinlääkäri tuli ja auttoi meitä kaikin mahdollisin tavoin, mutta paljon ei ollut tehtävissä .
Suureksi iloksemme rupesit kuitenkin virkoamaan. Seuraavana päivänä menimme hevosklinikalle. Saimme ensimmäisen kerran pienen pienen reaktion takajaloistasi. Saimme myös tietää diagnoosin mitä sinulle oli tapahtunut. Olit istunut kierteellä ojassa tunteja ennen löytymistäsi ja selkä ydin oli joutunut kierteelle ja tämän paineen alla venynyt ja turvonnut aiheuttaen osittaisen halvaantumisen. Parantumiseen kuluisi aikaa muutamasta viikosta puoleen vuoteen, jos sitä sitten koskaan tapahtuisi, sanoivat eläinlääkärit. Olimme toiveikkaita. Päätimme jatkaa hoitoasi sinnikkäästi, periksi antamatta, koska oli olemassa pieni mahdollisuus että voisit toipua normaaliksi.

Seuraavat päivät olivat hyvin samanlaisia. Aika kului kääntäen sinua tunnin välein, jottei tulisi makuuhaavoja, jumppasimme ja hieroimme eri vuoroissa, eri ihmisten voimin. juotimme ensi alkuun sinut äidiltäsi lypsetyllä maidolla tuttipullolla, myöhemmin äitisi tuli aina juottamaan sinut. Oli hellyttävää huomata kuinka Typy siirtyi niin että yletyit imemään. Tuntui siltä niin kuin se olisi täysin ymmärtänyt että yritimme auttaa sinua. ja suhtautui onnettomuuteen näin jälkeen päin ajatellen hämmästyttävän hyvin. Pääsit aina välillä pienimuotoisen operaation seurauksena kylpyhuoneeseen pesulle. Me pyykkäsimme pissa riepuja ämpäri kaupalla ja niitä kuivui aina joka paikassa. Näimme elämän ja taistelu halun sinussa.

Päivät kuluivat ja parantuminen eteni asteittain, et kuitenkaan koskaan oppinut nousemaan makuulta enää ylös itse, vaan tarvitsit apua jalkojen siirtämiseen mahan alle ja silloin refleksinomaisesti ponkaisit ylös. Opit myös kävelemään mutta sinua piti tukea että pysyit pystyssä.
Edistyksestä huolimatta aloimme olla epätoivoisia. Otimme yhteyttä Suuriin eläinlääketieteellisiin instituutteihin ympäri maailman. Tuntui, että pienestäkin tiedosta olisi meille kannustusta eteenpäin.

Pitkät pimeät talven hoitokuukaudet oli takana päin, kevät aurinko rupesi pilkottamaan, aukaisimme tallin ovet päivällä, jotta Sulevi olisi voinut nähdä päivänvalon.
Pikku hiljaa rupesin ymmärtämään, että Sulevi oli hyväksynyt elämänsä onnellisena invalidilapsena, sen toivo paranemisesta sammui meidän muiden mukana. Sulevi ei koskaan kävelisi itse.
Luulen että teimme kaiken mahdollisen ja jotain mahdotontakin, Sulevi oli loppuun asti hyvin voiva ja muuten terve onnellinen pieni varsa.
Muistan päivän jolloin otimme Sulevin äitinsä kanssa ulos kävelemään. Sohjoisella kentällä kannatellen sitä lakanoilla vatsan alta. Nähdessäni liikkumisen riemun, meidän kannattelemana Sulevin silmissä, sen saadessa kävellä äitinsä rinnalla. Tiesin mikä on hevoselle todella tärkeää, en voinut jatkaa enää.
Sulevi jatkoi matkaansa ja nukkui sylissäni ikuiseen uneen, kevät auringon paistaessa.

Me saimme lohtua näistä sanoista.

Hetken hiljaisuus tuulten sylissä ja uusi tamma on synnyttävä minut jälleen.
 

 

Alkuun